Mitä käsityöt– ja se yksi villapaita – on opettanut minulle kärsivällisyydestä

Minulla on kaapissa kuvassa oleva villapaita. No, puolivillapaita. Tai oikeastaan: villapaidan alku, joka odottaa hiljaa omassa pussissa ja katsoo minua syyttävästi joka kerta kun avaan kyseisen pussin.

Se sai alkunsa siitä, kun löysin Pirtin kehräämön upeita villalankoja. Jos olet koskaan pitänyt käsissäsi kunnon kotimaista villalankaa, tiedät sen tunteen. Se on lähes mahdotonta jättää kauppaan. Minä en jättänyt. Sen sijaan tein päätöksen: nyt neulon elämäni ensimmäisen villapaidan. Strömsö-malliin, koska mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa suoraan televisiosta tutulla mallilla.

Villasukkia olin neulonut jo monta vuotta. Olin siis kokenut neuloja. Tiesin mitä teen.

(Spoiler: en tiennyt.)

Aloitin neulomisen talvella ja neuloin vaihtelevasti kuukaudesta toiseen. Helmikuu, maaliskuu, välillä huhtikuu. Kesällä muutama ilta. Elokuussa aloin nähdä valoa tunnelin päässä, paita alkoi muistuttaa paitaa. Kokeilin sen päälleni ennen kaarrokeosion aloittamista.

Se oli tiukka.

Lisäsin silmiä. Paita alkoi näyttää paremmalta. Sitten katsoin kaarrokkeen kuvio-ohjetta. Sitten katsoin sitä uudelleen. Sitten suljin ohjeen ja taisinpa päästää pari painokelvotonta sanaa.

Tajusin että en oikeastaan osaa tehdä tätä kuviota.

Paita päätyi pussiin. Pussi päätyi kaappiin. Kaappi sulkeutui.

Kärsivällisyys ei tarkoita että kaikki valmistuu

Tässä kohtaa moni kirjoittaisi: "Ja sitten löysin rohkeuteni, purin paidan, korjasin sen ja nyt se on minulla päällä joka talvi."

Minulla ei ole sellaista loppua. Paita on edelleen siellä pussissa. Purkamatta, korjaamatta, käyttämättä.

Mutta tässä on se asia, jonka olen hiljalleen oppinut, sekä neulomisen että ompelemisen myötä: kärsivällisyys ei tarkoita että kaikki valmistuu aikataulussa. Se tarkoittaa että osaa sietää keskeneräisyyttä ilman että se kaataa koko harrastuksen.

Se paita opetti minulle, että voin olla ylpeä kaikesta siitä helmikuusta elokuuhun, vaikka lopputulos ei olisikaan Instagram-kelpoinen. Osasin neuloa sen vartalon ja hihat. Se on taito. Oikea, konkreettinen taito, ja sen huomaa parhaiten silloin, kun joku tulee luoksesi ihmettelemään ja sanoo: "Miten sä ikinä tiedät mistä kohtaa tämä aloitetaan?"

Minä tiedän. Se ei ole itsestäänselvyys.

Käsitöiden tekeminen on usein hidasta, ja se on juuri siksi niin hyvää

Elämme maailmassa, jossa vaatteet tilataan puhelimella ja ne ovat ovella huomenna. Minä sen sijaan pesen kankaani keskiviikkona, leikkaan torstaina ja ompelen vasta lauantaina. Ja siinäkin välissä saatan pitää pienen tauon ja palata projektiin kahden päivän päästä.

Se rytmi on opettanut minut rauhoittumaan. Ei kaikkea tarvitse saada heti valmiiksi. Ei edes koskaan, katso nyt sitä villapaitaa.

Mutta se prosessi, ne helmikuusta elokuuhun venytetyt neulomishetket... ne hetket kun lanka totteli ja silmät pysyivät järjestyksessä, ne olivat jo itsessään jotain arvokasta.

Ehkä otan paidan kaapista esiin tänä syksynä ja korjaan sen. Ehkä en.

Mutta se odottaa kärsivällisesti. Se on oppinut sen minulta.